Ylva Harun vaivattomasti hymyävä ja pienesti kaunis levykokonaisuus – arviossa Kuiskaa mulle

Kuva: Lotta Roots

Raahelaislähtöinen Lotta Jääskelä oli julkaissut kaksi albumillista musiikkia englannin kielellä jo ennen vuonna 2015 syntynyttä Ylva Harua, jonka suomenkielistä tuotantoa on saatu sittemmin nauttia kahden albumin ja yhden EP:n verran. Folkrockin, popin ja americanan maisemissa liikkuva Kuiskaa mulle -kolmoslevy (Lotta Roots, 2026) luottaa livesoittoon ja sen luomaan pienieleiseen lämpöön.

Yhdentoista kappaleen kokonaisuudella soittavat laulusta ja kielisoittimista vastaavan Harun ohella kitaristit Matias Kiiveri ja Petri Kuusela, basisti Joni Teirikangas sekä rumpali Anssi Tirkkonen. Lisäväriä tuovat koskettimissa Joonas Kasurinen sekä jousitrio Minna Pensola viulussa, Hanna Hohti alttoviulussa ja Markus Hohti sellossa. Harun tuottaman levyn bändiäänityksiä on tehnyt Teppo Laitila, miksauksesta vastaa Kiiveri ja albumin on masteroinut ruotsalainen Christofer Stannow.

* *

Kosmoksen laulu käynnistää paketin nimensä mukaisesti leveästi humisevalla pensselillä, mutta Harun laulun alkaessa intiimi hetken maalaus ja pienieleinen tunnelmointi alleviivaavat levyn heleän akustista kaavaa. Kaunis kosmoksen laulu soi toimivasti myös raukeassa rakkauslaulussa ilman avaruuden äärettömiä kaaria. Kosketinhuminan ja kaikuisan pienesti särähtävän kitarasoolon loppumaalaus pysyttelee sekin tarkoituksellisen hillittynä.

Kantrifolkimpi Antaa mennä vaan ihastuttaa aurinkoisella vaivattomuudellaan, jossa avaran autereinen rullaus kohtaa laulun heleän kaihon. Soitossa hively on keskiössä, vaikka hetkittäin pienesti svengataankin. Väliosan laulun nostossa Harun äänen ulottuvuus loistaa hienosti. Taustalaulut kantavat kappaleen loppuun.

Reippaammin sykkivä Sydän auki onnistuu yhdistämään taustalla vispaavan soiton pienesti menevän energian laulupohdiskelun eteeriseen haikeuteen. Vaivattomuus ja heleä hymy nousevat Kuiskaa mulle -levyn keskeisiksi elementeiksi.

Topi Sahan kanssa viime vuosina paljon keikkaillut Haru ammentaa Läpi pimeän –raidalla Sahan viimeisimmän täysosumalevyn kaltaista viipyilevän öistä americanaa taitavan pelkistetyllä banjonäppäilyllä ja hillityillä kaarilla. Intiimi kiireettömyys ja mietteliäs melankolia sopivat erinomaisesti myös Harun laulujen maisemaksi.

Haaveet liitelee ja leijailee pianon ja jousien päällä komeasti, soiton noustessa sinfonisesti heleällä pyörteellä. Yhtyeen siivet ovat eniten levällään, vaikka laulua leimaa sama pienieleinen tunnelmamaalaus ja heleä pohdiskelu. Nimibiisi Kuiskaa mulle ammentaa Läpi pimeän tapaan öisellä americana-maalailulla ja heleällä banjonäppäilyllä. Laulun nostoissa soi paikoin miltei kohtalokas kuulaus, mutta lopulta totutun hillityllä otteella.

* *

Pienesti taustalla polveilevan Tästä tulevaan -kappaleen soul-fiilistely meinaa jumahtaa lopussa laulun viipyilevästi töksäyttelevään maneeriin, vaikka se tunnelman ajattomuutta palveleekin. Tummasyisemmin kaikuileva Lähemmäs totuutta taas nauttii laulun ja lyömien reippaammasta askeleesta. Kaikuvingutteleva kitarasoolo maalaa kieltämättä komeasti preeriaa ilman uhkaa tai kiirettä, mutta kokonaisuudelle tekee hyvää eteenpäin pyrkivä määrätietoisuus.

Linnunradalla-raidan lämpimästi fiilistelevä Hammond-maalailu kääntyy jälleen kiireettä töksäytteleviin laulupohdiskeluihin, jotka pitävät kiinni ajattomasta rauhallisuudestaan, mutta meinaavat jälleen loppua kohden jumahtaa kiertämään samaa ympyrää. Onnenmaisemaan riisuu irtonaisen näppäilyn ja tunnelmallisen lauluhempeilyn ympäriltä ylimäärät ja kääntää kasvot valoisaan hetkeen, haaveelliseen onnenmaisemaan. Yhtyeen heleän avara soitto luo palettiin mukavan isosti ajatonta folk-americana-taustatapettia.

Viimeisenä nautiskellaan vielä hetkeen pysähtyvä Hetki aikaa kuunnella, jonka pinnalla kuulaasti uiva, ikään kuin kompastellen valssaava laulumaneeri alkaa kasvaa jälleen hieman rasittavaksi. Onneksi töksäyttely #menee yli” vain muutamissa kohdissa ja silloinkin se on perusteltua, vaikka omaan korvaan hiukan särähtääkin. Jousikoristeltu laulunosto laventaa onneksi sävyjä palettiin. “Se mitä jäljelle jää, kai kuuluu elämään” -kiteytys on hyvä viimeinen naula keskimäärin oikein komeasti soivalle, pienesti kauniille albumille.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua